And they all say, you are not alone here
So they all say, so they say to me
(Spank Me , Apulanta)
Elämä alkaa asettua uomiin. En olisi uskaltanutkaan toivoa tällaista yhteenkuuluvuutta ja ryhmään, yhteisöön kuulumista, näinkin pian. On niin äärettömän upeaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka jakavat kanssasi saman kohtalon, saman uutuuden viehätyksen ja iljetyksen. Ei tarvitse yksin miettiä, kuinka selviän vai selviänkö lainkaan hengissä tästä pyörityksestä, tuleeko minusta iso ja ajattelevainen humanistinen akateemikko. Ei sillä nyt ole oikeastaan väliä. Sillä aikuistumisella.
Olen täynnä kokemuksia, jotka tahtoisin jakaa. Sen, kuinka fuksiaiset ovat olleet elämäni parhaat bileet, joista (toim.huom) muistan kaiken, jokseenkin syy joillekin tekemisille on vielä hakusessa. Ainakin siis se, minkä ihmee haalarimerkin menin tilaamaan, miten saimme aikaan räpin reilussa viidessä minuutissa ja oliko se papukaija vai undulaatti vai mikä sulkasato? Mutta ei kai sillä väliä, sillä en tullut uudessa kaupungissa ryöstetyksi/raistatuksi/hukkuneeksi/loukkaantuneeksi/onnettomaksi. Ei, olin vain hieman väsynyt ja aivan, matti kukkarossa. Voin myös kertoa, että tuota samaa väsymystä on riittänyt myös tähän päivään saakka. Pienet sille. Siitä sukeutuukin seuraava kysymys, jonka voi esittää vain tutkiva kolumnisti: joko on ihmisen aika mennä nukkumaan?
Ah, aivan. Luennot ovat osoittaneet todellisen karmansa. Tiedän nyt tasan tarkkaan, miksi minulla on pääaineena kirjallisuus ja suomi vasta sivuaineena: aivan, sivuutan suomen asiat täysin torkkumalla horroksen tapaisessa väsymysolotilassa kun taas kirjallisuudessa päden, ainakin omassa päässäni.
Kämppistasaus: en ole nähnyt toista kämppistäni hahmona viikkoon. Tiedän hänen olleen täällä, sillä toisella kämppiksellä on hänestä varma näköhavainto eilisillalta. Emme ole yksin, hän on seurassamme.
Kommentit