ICONATOR_09f0943fe6995052e88ecf15043c99c

On ihanaa seurata pikkuveljeäni, ikä kohta 9 vuotta. Ensimmäisenä kouluviikon aikana hän ehti lyödä oppilastoveria, murista ja ihastua. Kaksi ensimmäistä ovat onneksi jääneet taka-alalle, jälkimmäisen tähden, uskoisin. Pieni papupata jaksaa pauhata siitä, kuinka ihana uusi tyttö on, kun jahtaa pikkuveljeä. Tytöllä on ihana ruskea tukka ja otsatukka. Tänä aamuna veli mietti, mitä kautta menisi kouluun, jotta ehkä näkisi tytön. Eilen hän kysyi (ei koskaan pojalta huomiota saaneelta) siskoltaan , kuinka tytöt hurmataan. Käskin veljen hymyillä tytölle hymykuoppahymyllään ja kehumalla. On sitten kuulemma minun vika, jos tyttö ei kiinnostukaan.

Lauantaina se sitten sattuu. Pakkaan viimeiset tavarat ja heitän näkemiset huoneelle, jossa olen asunut siitä saakka, kun Hanna Pakarinen voitti Suomen ensimmäiset Idols-kilvoittelut. Tätä huonetta olen sisustanut antaumuksella, muuttanut ja laittanut. Nyt puran sen pala palalta, taittelen tarpeellisen laatikoihin ja jätän tarpeettoman kaappeihin. Vien kaiken uuteen sotisopaan ja aloitan vuosien takaisen alusta. Jännittää. 

Koska en ole vielä varma, otanko mukaan television, saanko siihen edes vaadittavaa digiboksia, missaan (VOIII HARMI!) media lempilapsen, BigBrotherin, jälleen kerran. Ei harmita sitten lainkaan. Olen onnistunut hyvin syin katsomasta sarjasta jaksoja alle toisen kämmenen sormien verran. Ensimmäisen ja toisen kauden aikana meillä ei ollut digiboksia kotona, kolmannella kaudella en ollut edes Suomessa. En siis pidä sen laatikon kanssa kiirettä.