jos on korkea rima mulla
en sitä alita
olen päättänyt pysyä tässä
mä en vapise
(Zen Café - Uudenvuodenpäivä)
Tiedättehän sen tunteen, kun on saavuttanut kaiken, mutta siltikään ei koe onneaan jatkuvaksi ja kestäväksi? Koko ajan löytyy uusi ongelma, joka vaatii ratkaisun, jota ei löydy tai löytyessään ei tyydytä. Kaiken aikaa on sellainen tunne, ettei tässä todellakaan ole kaikki, minä tahdon lisää. Minulla on sama tunne myös silloin, kun täytyisi osata irrottaa. Vaikka olen saanut kaiken sen, josta olen haaveillut viimeiset vuodet, en oikein tiedä, osaanko nauttia. Kasaan kai jostain aivan liikaa paineita, en tiedä. Tai olen taipuvainen melankoliaan, kai sekin on mahdollista? Jos puhuisimme psykologisesti, sanoisimme varmaan jotain post-traumaattisesta stressireaktiosta. Sillä välivuosi oli yksi suuri stressi.
Lehdistö sekä muu media ovat viime aikoina havisseet melko paljon blogeissa tapahtuvista kunnianloukkauksista, jotka ovat johtaneet jopa oikeustoimiin. Kanteita on nostettu, blogeja on kaadettu nurin ja niiden kirjoittajia on nostettu jalustalle vastaamaan sanoistaan. Ymmärrettävää. Siksi hieman pelolla selasin blogini läpi ja mietin, voiko kukaan todellinen henkilö tunnistaa itsensä tekstieni läpi ja kokea kirjoittamani loukkaavaksi. Päiväkirjassa on todella paha olla puolueeton muita kuin itseään kohtaan. Siksi netti on riskibisnes. Mutta lopulta tajusin, että tässä blogissa on kaksi seikkaa, joita tiedän loukkaavani ja herjaavani koko ajan: toinen olen minä itse ja toinen on suomen kieli.
Kommentit