Kun koulupaikka on saavutettu, alkaa seuraava taistelu: asunnon etsintä. Ajattelin olevani onnellisessa asemassa, sillä sain tietää koulupaikasta jo kesäkuun alussa, mutta kettuset sentään. Jos vaikka olenkin jo tietoinen koulupaikasta, se ei vähennä sitä todellisuutta, että vapaita yksiöitä lähellä yliopistoa on liian vähän.
Opiskelija-asuntoja välittävällä yrityksellä on yli vuoden jonot yksiöihin ja soluun saatan päästä, koska tulen suhteellisen kaukaa. Mutta ongelma on siinä, että minä en näe itseäni solussa, en millään. Äiti käski ottaa realiteetit haltuun. Yksi niistä on se, että minä olen aivan kamalan nipo ja sitä kautta hirveä asuntokumppani, eteenkin jos en tunne muita asujia. Vihaan, jos tiskiallas pursuaa tavaroita, inhoa muiden tavaroita lojumassa ympäriinsä ja ennen kaikkea, tahdon keittiön, jossa valta on vain ja ainoastaan minulla. Haluan jättää omat tavarani sinne ja tänne, tahdon tiskata silloin kun jaksan ja haluan hiljaisuutta aina, kun tarvitsen. Minä en ole soluasuja, sillä minä vaadin oman rauhan, joka ei rajoitu ainoastaan yhteen huoneeseen. Haluan hiljaisuuden koko huoneistoon. Tahdon kutsua ystäväni minun vuokrakämppääni, en soluhuoneeseen.
Minulla taistelu yksiöstä on vakaissa tuumin käytävä. Lehti-ilmoitus on vetämässä ja toivon, että huomenna ilmestyvä lehti toisi ainakin yhden tarjouksen. Mutta jos ei tuota tulosta, niin koetetaan toisen lehden kautta. Jos vielä tämänkin jälkeen olen yksiötön, lupaan alistua soluun, mutta vain vuodeksi. Toki solussa on omat sosiaaliset etunsa, mutta minun henkiselle pinnalleni se ei taatusti tee hyvää. Minua ei ole luotu asumaan yhdessä muiden kanssa, sillä minussa asuu liikaa määräysintoa, perfektionismia ja inhoa muiden sotkuja kohtaan.
Kommentit