Isä kävi täällä pari päivää sitten. Täällä, ikään kuin tämä olisi jokin linnoitus, paikka, area 51, jonne hän ei ole tervetullut. Käveli kuin kotiinsa, vaikka lähti kuin pelkuri jo puoli vuotta sitten. Olettaa, että kaikki on kuin ennen. Olettaa, että annan anteeksi. Mutta kuinka voi antaa anteeksi petoksen, kun valhetta syötettiin melkein vuosi? Se pelleily oli jo käynnissä vuosi sitten: silloin elin elämäni onnellisinta aikaa. Matkustimme kuin perhe, se oli hienoa ja minun silmissäni vanhemmat palvoivat toisiaan. Pikkuveljen ADHD oli rauhoittumaan ja minulla oli edessä lakkiaiset, tulevaisuus. Kuinka hymyilimmekään perhekuvassa, kuinka olimme ylpeitä veljen rippijuhlissa. Kuinka minua kannustettiin lähtemään ulkomaille ja kuinka lomalla käydessäni minulle kerrottiin, että olemme eläneet paskaa näytelmää "jo keväästä asti". Mistä helvetin keväästä asti? Tai tiedänhän minä: ne salaiset nettipelituokiot ja laput ruudun edessä jotta emme näkisi vieraan naisen käytävää MSN-keskustelua. Nettipuhelimen väliset kiistat ja mykkäkoulut, pelot ja itkut, jotka muistan taas. Sen tunteen, kun äiti kertoi erosta. Kuinka tajusin, että pelosta tulee totta: minusta tulee avioerolapsi.
Miten olinkaan ollut onnellinen siitä, että vanhempani ovat olleet naimisissa 20 vuotta, kuinka he eivät kuulu siihen eroavaan 60%:iin. Kuinka sitten petyinkään, miten se sattui. Miten koti ei tuntunut enää samalta, kuinka kaikki kääntyi päälaelleen. Miten kaikki ahdistus kerääntyi sisään.
Kun isä kävi täällä toissapäivänä, tajusin taas, kuinka vihaan häntä. Ajattelin, että minulle on sama, jos hän menee jäälle ja hukkuu, mutta kunhan ei vie pikkuveljeä sinne kun tämä oli käymässä siellä.Kuinka pelkkä viisi minuuttinen sai minut lamaantumaan
niin, että kaaduin sängylle mutten vuodattanut kyyneltäkään, tunsin oloni niin steriiliksi. Tahdoin sanoa hänelle pahasti takaisin, sivaltaa katkerilla sanoilla, nähdä hänen tuntevan jättämisen tuskan. Sillä voiko olla pahempaa kuin oman lapsen halveksunta. Toivottavasti ei, sillä minä tahdon sen kärsivän, tahdon sen kärsivän yhtä paljon ja enemmän kuin minä, me, jotka se jätti.
Ihan kuin se ei olisi koskaan saanut vapautta, kuinka kestimme sen vaatimukset ja puuskat. Sitten se vain lähtee: tahtoo panna toista naista, siirtyy suoraan tämän peiton alle. Jättää pelkän paskan. Sitten se luulee, että annan anteeksi kolmen kuukauden jälkeen? Miten voisin koskaan antaan anteeksi sitä, että hän rikkoi illuusion, joka oli minulle tärkeä. Kuinka se luulee, että voisin antaa anteeksi KAIKKEIN PASKIMMAN PETOKSEN MINKÄ KUKAAN VOI TEHDÄ?
Tahdon pyyhkiä isän elämästäni. Vetää suurella pyyhekumilla sen ylitse suuret valkoiset rastit. Unohtaa, että elämääni kuului joskus petturi. Paskiainen.
Kommentit