Koska itsekään en ole vielä varma siitä, olenko kotona vai en, onko joulu vai vappu ja pidänkö vanhemmistani vai en, minun täytyy saada kirjoittaa asioita ylös. Aloitetaan ongelmasta: aika ulkomailla jäi puoleen, perheellä hankala tilanne. Minulle ei kerrottu paljoa asiasta, mutta itse tahdoin palata. No kannattiko? No ei kannattanut, mutta en minä enää halua takaisikaan, syynä ovat painajaiset ja ahdistavat unet, jotka ovat palanneet paluunin jälkeen. Suurin osa niistä käsittelee juuri tuota neljää kuukautta: näen unia, joissa olen edelleen siellä, panikoimassa tavaroista ja ehtimisestä, hyvästeistä panikoiden. Ei
sellaiseen enää, se tappaa sisältäpäin.
Kun vielä olin siellä, minulta kysyttiin millaiset suhteet minulla on vanhempiini. En minä osannut sanoa muuta kuin että sellaiset normaalit: en kerro kummallekaan ongelmastani, kun kysyvät (harvoin), mikä on, vastaan hyvin murrosiän vastausta tapaillen: ei mikään (ilman kirosanaa, joka silloin tuli tuohon keskelle). Kuvailin suhdetta niin, että heidän kanssaa voi jutella, muttei keskustella ja että tiuskin heille kun ärsyttää. Ovia en paisko. Mutta lyhyesti: he ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet minut ja jotka elättävät ja huoltavat, fyysisesti. Henkinen puoli hoidatetaan ystävien kanssa. Eikö kaikilla ole näin?
Minun on edelleen todella, todella vaikea tottua siihen, että toinen ei asu täällä. Se ei vain mahdu päähäni. Että olen avioerolapsi, vaikka mitään ongelmia en koskaan itse nähnyt, vaikka olisi varmaan voinut olla teoriassa mahdollista nähdä. Mutta se ei mahdu päähäni. Ja kaikkeen tähän pitäisi koettaa sovittaa uudet heilat: ei mahdu päähäni, se räjähtää. Ihan kuin minun pitäisi hymyillä onnea molemmille, jatkakaa, älkää antako lapsenne häiritä.
Antakaa minulle oma asunto tässä tuppukylässä A: Kelan työharjoittelutuella elävä, valkolakkipäinen kouluttuttamoton paskiainen, rahaton ja niin vittuuntunut. Kiitos.
Kommentit