Olisipa melkein outoa ohittaa Tuusulan tapahtumat tässä blogissa, kuitenkin kun olen tapahtumia melkein reaaliajassa koko eilisillan ja tämän päivän seurannut.
Ihmiset ovat kauhistellee tapausta, luonnollisesti. Se on Suomen oloissa epänormaalia, pelottavaa, outoa, rauhantunnetta rikkovaa, kun joku mieleltään jo pitkään sairaana ollut henkilö päättää omiin, keksimiinsä aatteisiin (mielensairauteen) vedoten päästää päiviltä mielestään ei-tähän maailmaan kuulivia ihmisiä. Tässä pientä ristiriitaa miehen aatteisiin verraten siihen, mitä tämä teki: eikös tämä ampunut randomina?
Luin tämän päivän iltapäivälehdet ja sitä samaa kauheutta ne toistivat, mitä eilen alkoi tulvia jokaisesta vastaanotinlähettimestä: televisiosta, radiosta ja tietokoneen nettipalstoilta. Itse ehdin nähdä miehen YouTubeen laittamat videot ja tekstin. Mummo kysyi, karmiko selkäpiitäni. Valehtelin, että vähän, sillä oikeastaan katselin niitä kyynisenä ja mietin, miten tällaiset videot ovat nettiin päässeet niin, ettei kukaan niitä ole sen kummemmin noteeranut. Jos itse olisin nuo videot nähnyt esmes toissapäivänä, olisinko ilmoittanut niistä eteenpäin? Ehkä. Netissä on niin helppo käsitellä kaikkea olankohautuksella, asenteella "tuo nyt on vaan taas yks vitun huomionhakija". Mietin myös, oliko noiden videoiden ja viestien postaaminen miehen epätoivoinen, viimeinen oljenkorsi. Halusiko hän kenties jonkun koettavan estää häntä vai hakiko hän vain teolleen jenkkiläismallista, uhoavaa piirrettä? Kukaan ei tiedä, sillä tyyppi ei palaa koskaan tästä kertomaan.
Empatiastani: minä en ole empaattinen. Minua ei itketä tämä tapahtuma, minua ei itkettänyt tsunami jouluna '04, minua ei liikuttanut Konginkangas. Minä olen tunnekylmä, lahna, kykenemätön ymmärtämään muiden surua. Jos joku kertoo läheisensä, koiransa, kissansa tai naapurin mummon koiranulkoiluttajan poistuneen keskuudestamme, en voi sanoa muuta kuin "aijaa, voih kuinka surullista". Miksi en tunne muuta kuin itseeni kohdistuvan kivun?
Kommentit