Tajusin, kun katsoin tänään puistossa nuohoavia, toisissaan kiehnääviä, inhottavan iloisia nuoria, teinejä, että minulta on jäänyt tuo elämä elämättä. Mitä minä tein kun olin heidän ikäinen? Kävin kiltisti koulua, hengailin kavereiden kanssa milloin kenenkin kotona, kesällä ehkä hieman kylällä tai joskus jopa kaupungilla (kerran heinäkuussa, tuhlaten koko kesän säästämät 80 euroa). Tiistaisin ja torstaisin istuin muiden nuorien kanssa nuokkarilla maailmaavihaavana, täynnä uhmaa, joka sitten purettiin kiroilemalla, lyömällä biljardia epätasaisella pöydällä, samalla karkkia natustellen. Pahinta mitä taisin tuolloin tehdä, ollessani yläasteella, oli se, kun nuokkarin korttipiiristä lähdin mukaan polulle, tupakalle. Poltinko minä puolikkaan mallun ja hui, kun oli sen jälkeen rankkaa haistella sormiaan, joista tunsi tupakan hajun. Pitkään tuo vihreä oli ainut tupakka, jonka poltin. Niin pitkään, kunnes tulin Pariisiin ja elämäni aikana poltettujen tupakoiden lukumäärä nousi kahteen ja puoleen.
Kun porukassa alkoi paritumisvaihe, katselin muiden jakamia suudelmia kaiholla.
Miksi minä en ole tuossa? Kun mietin kaikki tuntemiani, nykyään yläasteella olevia, ei heille ole mitenkään outoa kulkea kaula purtuna, ihkuraksun kuva galtussa sydämin merkittynä, linja-autossa vierekkäin istua ja nuokkarilla pussailla. Minä en ole tuota koskaan saanut kokea ja jotenkin nyt tuntuu siltä, että olen jo liian vanha tuollaiseen. Minulla pitäisi olla vakinainen parisuhde, joko menossa tai juuri käytynä, säännöllinen rakkauselämä (ei säännötön, puuttuva) tai ainakin kokemusta siitä. Pitäisi olla muutakin koulutusta kuin peruskoulu ja lukio, mielellään jo oma kämppä ja kiva työ koulunkäynnin ohella.
Kun nuorena puhuttiin juopumiskokemuksista, minä kerroin liioitellusta lukion ekalla koetusta ginikännistä: olin niin jurrissa, että esittelin kameralle pikkuletein piiloteltuja rintojani ja itkin kavereilleni menneisyyttäni. Sain sen kuulostamaan todella rankalta, vaikka, hassua kyllä, en edes ollut humalassa, hieman vain pyörällä päästäni. En tiedä, miten paljon muut valehtelivat, mutta muistan, kuinka rankkaa kaikille oli, kun yksi tuttu nuori joi itsensä känniin ja joutui vatsahuuhteluun. Sen jälkeen moni ei enää rehvastellut, sillä hän pisti aina "paremmaksi".
Sellaista oli meidän nuoruus. Näillä nykyisille sen ikäisille vatsahuuhtelu on kai yhtä normaalia kuin perjantaikännit aina perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin neljä kertaa kuussa. Ja niillä rehvastellan, kovaan ääneen, niin että kaikki kuulevat.
Mutta mihin tämä kaikki kaatui? Mihin minun nuoruuteni loppui? (todellakin, se on loppu.
Minähän olen nyt jo nuori aikuinen, itsenäistymässä,nyt kun lukiokin on käyty ja täytän kohta 20, kuulemma paras mahdollinen ikä.) Väki kasvoi vanhaksi, muutti pois, tuli uutta, nuorta väkeä. Minä silti jäin, mietin, millaista oli ennen. Katsoin pahalla polulle menijöitä, noita tyhmiä tietämättömiä idiootteja. Lapset. Nykyään en enää edes jaksa mennä, tiedän, kuinka masentavaa se on. Kun kaikki ovat vuosisadan verran nuorempia, hoikempia, menevämpiä, elävämpiä. Heillä on siellä aina ystävä odottamassa, he tietävät kuuluvansa joukkoon. Minä olen vain muinaismuisto siitä, että hei, tuokin oli joskus nuori, tuollakin oli täällä joskus tekemistä. Mutta nyt sillä ei ole elämää, eihän se ole edes missään koulussa, lusmuaa vain jossain ulkomailla, kun ei päässyt kouluun kuten muut. Ja kun sen kaveritkin ovat jo muuttaneet jonnekin, aloittaneet uuden elämän. Miksi se vielä asuu täällä, vanhempiensa luona, eikö tuollaisilla pitäisi olla jo oma kämppä. Minulla ainakin olisi, jos olisin se. Sellainen siisti kämppä, jossa on paljon siistejä tavaroita, jossa saa määrätä itse, jossa saa sotkea itse ja jossa, hyi, pitää siivota ainan ennen kuin muinaismuistot tulevat käymään.
Tämä aihe levisi käsiin, niinpä niin. Niin minun elämäni on tehnyt monesti useammin, liian monesti. Mutta mitä minulla jäi käsiin omasta nuoruudestani, ajasta, kun olin yläasteella ja jotain myös lukiosta? Minä kävin joskus jopa aktiivisesti nuokkarilla, hengailin siellä muiden kanssa. Vietin aikaa ikäisteni ja myös muutaman vanhemman kyläläisen nuoren kanssa. Meikkasin silmäni vahvasti, koetin kasvattaa korppikynsiä. Koetin näyttää rankalta, kovalta, maailmaa inhoavalta. Kiukkuilin hieman kotona, koulussakin jopa, jätin oikeita ruokia väliin, söin sen sijaan karkkia ja lihapiirakoita. Kitkuttelin pienellä 20 euron suuruisella kuukausirahalla, inhosin luokkamme tyttöjä, jotka käyttivät Miss Sixty farkkuja ja saivat lapsilisänsä tililleen. Toivoin pääseväni pian lukioon, sitten toivoin pääseväni pois lukiosta (jossa silti vietin elämäni kauneimmat kolme vuotta), kohti korkeakoulutusta ja sitä kauan odotettua omaa asuntoa, omaa elämää. Suunnitelmia yhteiskommuunista kavereiden kanssa, haikailuja niiden kolmen suuren ihastuksen perään: Iso H, Tomaatti ja Kesäheila. Huomatkaa miten naiivi olen: en käytä heistä edes heidän oikeita nimiään, vain joitain tyhmiä lempinimiä. Mutta hei, sitä on olla nuori: salaisuuksia ja kuiskailuja, kikattelua ja katseiden vaihtoja, kun SE on jossain lähellä.
Mutta jollain kummalla tavalla minä kaipaan nuoruuttani. Ehkä siksi, että voisin elää sen uudelleen.
Kommentit